================================================================
Tässä viides luku 1959-1961 Australian siirtolaisen olleen
aikaisemmin julkaisemattomasta teoksesta.

­Kirjan ja kirjoittajan taustoista tullaan kirjoittamaan myöhemmin
================================================================

Australian vangit (luku 5)

86

VIIDES LUKU
I
Ruokolaa oli onnistanut. Hänen käyntinsä Brisbanessa sijaitsevassa kaivosyhtiön konttorissa tuotti ensimmäisellä kerralla tuloksia. Se lisäsi hänelle itsevarmuutta, sillä hänen kohdaltaan oli kielimuuri murtunut. Hänet hyväksyttiin jo sinne minne monet ennen häntäkin tulleet olivat haaveilleet. Kielitaidon puutteellisuuden vuoksi olivat monet saaneet palata konttorista leirille. Ruokola tiesi tämän ja iloisen riehakkaana huudahti lähtiessään viimeisen kerran Wacollista:
– Hei vaan, pojat! Ja onnea teillekin! Tervetuloa Mount Isaan. Olen siellä teitä vastassa, kun ilmoitatte tulosta.
Ruokola meni. Tietämättään hän sytytti myös Järvelässä kaipuun Mount Isaan. Se muuttui hänelle aivan huomaamatta pakkomielteeksi ja hän vannoi joskus kävelevänsä vielä Mount lsan pölyisiä katuja. Ja kuullessaan Jokisen pääsystä Wacollin asemalle topparoikkaan, hän vain hymähti halveksivasti. Kyllä hän tunsi ratapölkyn naulaajien palkat jo Suomessa. Ei ne täälläkään kummempia maksa. Eikä siitä sen jälkeen enää puhuttukaan.
Joka mies oli jo käynyt Brisbanen kaupungissa ja siitä oli hyvää kyytiä muodostumassa heille tapa. Kertaakaan ei unohdettu käydä myös Queen streetillä sijaitsevassa British Empire hotellin baarissa, jonka suomalaiset olivat valinneet yhteiseksi kokoontumispaikakseen. Siellä kävi myös kolmekymmentäkuusi vuotta maassa ollut Karhula. Sekin tiedettiin jo, samoin kuin se, että hänen avullaan olivat monet jo löytäneet työpaikat, asunnot, ostaneet tontteja ja käyneet lääkärillä. Hänen apuaan aikoivat nämäkin miehet hyväksi käyttää. Oli eri asia, missä mielessä sen kukin vastaan otti.

Työasiamiehelle vietiin täytetyt laput. Kukaan ei häneltä vielä mitään odottanut, eikä yksikään hämmästynyt, kun tämä murahti lappua antaessaan:
– Come back next monday.
Kun sama toistui seuraavanakin maanantaina, päätti Laitinen lähteä Brisbanessa käymään. Jo useiden päivien ajan hän oli ajatellut sitä. Mutta kun hän esitti sen vaimolleen, sanoi tämä epäröiden:
– Uskalletaanko? Entä jos sillä välin työtä tarjoisivat?
Laitinen hymähti. Hänen kätensä teki halveksuntaa osoittavan eleen. Ja ryhtyessään valmistautumaan hän murahti tyytymättömänä:
– Mitä ne muka tarjoaisivat? Olisivathan voineet sen samalla tehdä, kun lappuja kokosivat.
Lapset olivat koulussa, heistä ei ollut huolta. He ehtisivät vielä hyvin takaisinkin. Ellenkin pukeutui. Lähtiessään hän lukitsi oven ja avainta Mäkiselle jättäessään sanoi Almalle:
– Jätän tämän kaiken varalta teille. Jos pojat ehtii ennen meidän tuloa, niin hoiteletko heidän maitoannoksensa keittiöltä?
Alma lupasi ja Ellen kiirehti miehensä perään. Tämä laskeutui jo rinnettä alas. Heidän aikomuksensa oli oikaista keittiön nurkalta metsikön halki päätielle ja sieltä Wacollin asemalle.
Erään parakin takaa kiirehti juosten pitkäkoipinen Vainio. Saavutettuaan Laitiset hän asettui näiden rinnalle ja hengästyneenä kysyi:
– Mihin te olette menossa?
– Laitinen naurahti:
– Kaupunkiin.
– Minäkin olen Brisbaneen menossa. Sopiiko mukaan?
Laitinen naurahti:
– Miksi ei sopisi?
Hän vilkaisi syrjäsilmällä Vainion päivettyneitä kasvoja. Ne kuvastivat avomielistä rehellisyyttä. Hän piti tuosta miehestä, tämän heikkouksista huolimatta. Vainio oli ihmisenä rehellinen. Ja sitä mitä tästä oli kerrottu, hän piti juttuna. Se oli panettelua, joka tehosi ehkä muihin, vaan häneen ei. Hän halusi itse hoitaa asiansa ja toivoi toisten tekevän samoin.
He kulkivat rinnatusten moottoritien reunaa. Kuljettuaan lähes pari sataa metriä he poikkesivat Goodnaan johtavalle tielle ja muutamaa minuuttia myöhemmin he astelivat kivettyä laituria Wacollin asemalla.
Aurinko paistoi. Ilma oli savun kyllästämää, se haisi palaneelle heinälle. Jossakin kulotettiin. Kun Ellen lähti lippujen ostoon, huudahti Vainio:
– Ostatko minullekin?
Hän etsi rahan pussistaan:
– Edestakainen.
Ellen naurahti:
– Tietenkin. Vai jäisitkö Brisbaneen?
– Mitäpä minä siellä.
Juna oli jo tulossa. Sen piipusta pöllähteli nokinen savu. Suora oli pitkä ja vei hetken ennen kuin se ehti asemalle. Vainio aukaisi erään oven siirtyen itse sivuun:
– Olkaa hyvä.
Hän naurahti ja astui viimeisenä vaunuun.
Tämä vaunu oli kokonaan yhtä osastoa. Istuimet ylettyivät seinästä seinään ja jokaisesta välistä oli oma uloskäynti. Vainio asetti löytämänsä sanomalehden penkille ja kehotti istumaan. Sitten hän pyyhkäisi sormellaan istuimen päällystä ja näytti mustuneita sormenpäitään:
– Nokea.
Sitä pöllähteli avoimista ikkunoista lisää, kun juna lähti liikkeelle.
Darran asemalta astui junailija vaunuun. Hän oli vanha mies, mutta hyppeli kevyesti kuin kenguru väliköstä toiseen. Seuraavalla asemalla hän siirtyi toiseen vaunuun.
Jakarandat kukkivat. Ellen ihaili niitä. Hänestä näytti kuin ne muodostaisivat kukkivan meren kumpuilevan maaston ylle. Yhtäkkiä junan vauhti hiljeni. Se ajoi hitaasti Brisbanen joen sillalle. Ellen huokasi. Mikä näkymä. Kuin postikortti. Edessä peilityyni joki, jonka kalvoon peilautuivat trooppisen rehevät rantakasvit. Kauempana oli suuri laiva rantalaituriin kiinnitettynä ja joella purjehti pikkualuksia.
– Ihanan kaunista.
Ellen huokasi jälleen. Hän oli maisemien lumossa. II Central Station. Se sijaitsi kahden vuoren välissä.
Ne olivat lähekkäin ja sinne ajoivat junat tunnelien kautta. Aseman seutu oli nokinen ja rakennuksen seinät mustuneet. Se oli suljettu alue ja sieltä päästiin kaupungille ainoastaan portin kautta tai odotushuoneen läpi. Molemmissa paikoissa oli lipputarkkailu. Kukaan ei täällä päässyt liputta kuin ehkä joskus vahingossa.
He astuivat asemahuoneen läpi ja tulivat hiljaiselle kadulle. Se toisella puolella oli muistomerkki, jossa paloi ikuinen tuli. Hetken sitä ihmeteltyään he laskeutuivat sen alitse johtavia portaita pieneen puistoon. Siellä oli korkealla jalustalla luonnollisen kokoinen pioneeripatsas. Mies suurilierisine hattuineen komean täysiverisen selässä. Pullopuiden ja palmujen katveessa vetelehti ihmisiä. Joitakin istuskeli penkeillä, joku kuljeskeli lyhyeksi leikatulla nurmikolla, jossa muutama mies veteli nokkaunia. He astuivat puiston läpi johtavaa polkua Adelaide streetille. Laitinen niiskautti nenäänsä:
– Mikä omituinen haju.
Se seurasi mukana. Lieneekö tropiikille ominaista? Todennäköisesti. Hän ei ollut kuitenkaan siitä täysin varma. Tosin Colombossa, Adenissa ja Port Saidissa oli tuntunut vähän samanlaiselta, mutta nehän olivat muslimien kaupunkeja, tämä oli valkoisten kaupunki. Sitä eivät värillisiksi muuttaneet ne muutamat alkuasukkaat, joita he olivat nähneet.
Queenstreetin kulmauksessa ohjasi poliisi liikennettä. Puoliavoin vanhanmallinen raitiovaunu kolisteli parhaillaan paikalle. Sitä seurasi katkeamaton autojono. He pysähtyivät odottamaan vuoroaan. Jalkakäytävillä tungeksi ihmisiä. Joskus kantautui yli melun sanomalehtipojan venytetty kiekaisu:
– Cuuuu-riiiir-miiiile.
Poika oli levittänyt lehtensä kadun kulmaan josta ohikulkevat sieppasivat lehden ja pudottivat pennyn lanttinsa lehtikasan päälle.
– Mihin mennään? Vainio kysyi.
Laitinen mietti. Hän katsoi vaimoaan, joka käsitti, että suunnan määrääminen riippui hänestä. Ja hän jo tiesi sen:
– Mennään hetkeksi vielä puistoon. Mutta katsotaan ensin näyteikkunoita.
He aikoivat ylittää kadun. Laitinen ehti jo laskea jalkansa, mutta vetäisi kiireellä takaisin kun poliisin pilli soi. Ei auttanut muu, kuin kiertää jälleen suojatien kautta. Oli pidettävä kiirettä. Ihmisiä vaelsi molempiin suuntiin jalkakäytävän leveydeltä. Siinä ei ollut tilaa seisoskella, ei edes katsella näyteikkunoita, vaikka mieli tekikin. Parasta oli hakeutua hiljaisemmille kaduille pois valtaväylältä.
Ja kävi niin, että he sattumalta löysivät rauhallisen puiston. Joki puolittain kiersi sen. Siellä kohosivat pitkärunkoiset palmut kohti taivaan sineä, oli kukkia joita he eivät olleet nähneet: Suuria oleanteripensaita, jättiläismäisiä puita, joiden rungot olivat kietoutuneet yhteen kuin juurinipuiksi. He heittäytyivät hetkeksi lyhyeksi leikatulle nurmikolle. Vainio nojasi palmuun kasvot aurinkoon päin ja huokasi:
– Näkisivätpä Suomessa tämän. Tällainen talvi. Ei tarvita suksia, ei käsineitä, eikä palella. Sandaaleissa saa kulkea vuodet läpeensä. Eivät täällä vaatemenot suuriksi kasva.
Vainio oli haltioissaan. Ihaillessaan luontoa hän tietämättään paljasti toisen minänsä. Oli vain vahinko, ettei heillä ollut enemmälti aikaa. Pois lähtiessä Laitinen kuitenkin sanoi:
– Palataan tänne joskus sunnuntaisin lasten kanssa. Nyt on heidän takiaan vähän kuin pakko palata kesken kaiken takaisin leirille.
Sillä matkalla oli Laitinen pannut merkille sen, mikä monelta oli jäänyt huomaamatta: Brisbanesta puuttui teollisuus. Se oli farmareiden kaupunki jossa nämä asuivat ja josta he kenties johtivat tilojensa hoitoa. Heidän mahdollisuutensa näyttivät vähäisiltä. Niin mielellään, kuin hänkin olisi halunnut pureutua tuohon auringonpaisteen maahan ja kaupunkiin tuntui hänestä, että heidän olisi hakeuduttava etelään. Vielä ei kuitenkaan kannattanut sitä vakavammin ajatella. Hän päätti varmistautua ensin asioista. Mount Isan kaivoksille hän ei kuitenkaan menisi. Siitä hän oli jo varma. Hänen mielestään kaivoksilla työskennelleen miehen tapaaminen oli suoranainen onni ja merkki, että heidän elämänsä kääntyisi vielä paremmaksi tulevaisuudessa. Mene ja tiedä. Laitinen hymähti. Hän tiesi Järvelän etsivän toveria, joka uskaltautuisi hänen mukaansa ja jota kiinnostaisi Mount Isa yhtä paljon, kuin häntä itseään. Mies oli aivan selvästi kaivoskuumeessa. Laitinen pudisteli hymyillen päätään.

III
Järvelä puristeli käsiään selkänsä takana. Hänen kasvoillaan paloi jännityksen puna ja hän käveli levottomana edestakaisin miesryhmän edessä. Hän oli jo puhunut Mount Isan ihanuuksista kaiken mitä tiesi. Taisi tulla vähän omiakin, mutta pääasia, että joku suostuisi mukaan. Mutta kuka olisi tämä joku? Järvelä punnitsi ajatuksissaan jokaista erikseen. Mäkisen hän jätti laskuista heti pois. Tätä ei kannattanut edes yrittää. Hän tunsi Elmerin. Räsänen ei osannut sanaakaan kieltä, siitä hän oli varma. Laitinen ja Laine jäivät ainoaksi mahdollisuudeksi. Hän päätti kysyä näiltä heti.

Laine nojaili parhaillaan puun runkoa vasten ja poltteli piippuaan. Järvelä astui tämän luo ja sanoi kähisten:
– No, Laine lähtee?
Laine pudisteli päätään ja oli hämillään tästä kunnianosoituksesta. Sitten hän sanoi harvakseen aivan kuin epäröiden:
– En taida aukaista sen ohvisin ovvee.
– Ja miksi et?
– Järvelä punehtui entistä enemmän. Häntä suorastaan kiukutti Laineen epäröinti. Mutta hän pudisteli päätään, kun Laine sanoi:
– Minä kun en englannin kielestä tiijä muuta kuin, mitä ”it is” tarkoittaa… Eivät taija kaivoksilleen ottaa.
– Eivät taida. . . Etkö sitten enempää ole tänä aikana oppinut… vaikka koulua olet käynyt ahkerammin kuin me toiset.
Laine kiskaisi vahvat savut piipustaan. Hän puisteli neuvottomana päätään:
– En ole. Mutta kun ummikoitten joukkoon pääsen, niin opin tämän murteen muutamassa kuukauvessa.
Järvelä pyörähti kannoillaan. Hän aikoi lähteä, mutta kun näki Laitisen, niin pysähtyi hetkeksi tämän luo, vaikka aavistikin sen turhaksi. Hän kuitenkin halusi kysyä tältäkin:
– Sinähän lähdet Mount Isan konttoriin minun kanssa?
Pidemmälle hän ei ehtinyt, kun Laitinen murahti:
– Ei käy. Minä en kaivoksille lähde. En Mount Isaan, enkä muuallekaan. Jos ei muita täitä löydy niin, olen ilman.
Enempää ei Järvelä kysellyt, eikä hän olisi ehtinytkään, sillä Vainion parakin takaa huuteli hänen vaimonsa:
– Kaarloo!
Järvelä lähti juosten. Hän ehti vain murahtaa:
– Pahus. Se kylpyyn meno.
Samassa puhkesi puussa istunut kookaburra räkättävään nauruun. Järvelä vilkaisi hätäisesti taakseen, mutta ei pysähtynyt. Laitista nauratti myös. Linnun nauru oli tullut kuin tilauksesta. Todennäköisesti Järvelä luuli hänen nauraneen... tai jonkun toisen.
Laitinen lähti asunnolleen. Hän käveli verkkaisin askelin. Aikaa hänellä oli nykyisin riittämiin. Ei ollut kiirettä. Jos muuten olikin vasta tuulta, niin aurinko ainakin hymyili heille. Koko aikana ei ollut täällä satanut. Turhaan ei tätä maata sanottu auringonpaisteen valtioksi ja Brisbanea kaupungiksi auringossa. Se näytti pitävän paikkansa.

Ellen oli lukemassa Suomesta saamaansa kirjettä kun Laitinen astui sisään. Hän pyyhki salaa silmänsä, mutta kun mies ehti sen nähdä, hän kysyi.
– Mistä se on?
Hän arvasi kysymättäkin, mistä se oli. Mutta tavan vuoksi piti kuitenkin kysyä. Senkin hän tiesi, mitä kirje koski. Tietenkin siinä kyseltiin hänen työssäkäymisiään, tuloja, asuntoa ja paljon muuta. Eikä hän siihen kiinnittänyt enää huomiotaan, kun Ellen vastasi:
– Suomesta.
Pojat astuivat meluten huoneeseen. Koulu oli päättynyt. Tuomo kertoi, kuinka hän oli ollut nurkassa seisomassa, kun ei malttanut seurata opetusta paikaltaan hiljaa. Timolla oli vuorostaan omat kommelluksensa. Hänet oli myös valokuvattu kahden muun suomalaispojan kanssa pallokentällä. He pelasivat siellä puolalaisia vastaan. Hänen piti olla kiinnittävinään polvisuojuksia. Poika nauroi.
Ellen unohti hetkessä ikävänsä. Hänelle oli tullut muuta ajattelemista nyt. Seinän takaa kuului Mäkisen ääni:
– Marjaana, hae maitoannoksesi keittiöltä, kun kerran tulit.
Ellen muisti vasta nyt sen, kun kuuli. Hän ojensi Timolle kortin ja purkin:
– Menetkö sinä hakemaan?
Timo lähti. Tuomo kiirehti nurkalle odottamaan hänen tuloaan.

IV
Järvelän käynti Mount Isan konttorissa epäonnistui. Häntä oli kehotettu opiskelemaan kieltä ja palaamaan kahden viikon kuluttua uudestaan asiaan. Hänellä oli ollut Vierikko tulkkina ja tämä kertoi hänelle sen. Itse Järvelä sitä ei olisi ymmärtänyt paremmin, kuin sitäkään, ettei kahdessa viikossa vierasta kieltä opita. Tätä ei tulkkina toiminut Vierikkokaan katsonut tarpeelliseksi selittää. Hän uskoi, että Järvelä käsitti, kun oli aikuinen mies, mutta tämäpä ei käsittänytkään vaan riensi heti takin liepeet hulmuten ja pyöreät kasvot innosta punaisena kertomaan Mäkiselle:
– Kahden viikon kuluttua tämä poika lähtee. Niin se sanoi.
- Lähde sinäkin mukaan, Eki. Kyllä sinä jo kielessä pärjäät.
Ensin Mäkinen suuttui, mutta viimeisen kuullessaan hän lauhtui. Tosin ei kaivoshommat hääviä olleet, varsinkaan Mount Isassa. Hän oli kuullut sen varjopuolista, ylettömästä lämmöstä, erämaan pölystä, lyijymyrkytyksestä ja palkasta. Vain kaksikymmentäviisi puntaa viikossa. Tosin urakkatöissä pääsi parempaan. Joka tapauksessa se tekisi enemmän kuin työttömyysavustus. Sitä paitsi se olisi itse hankittu työ. Se herättäisi itseluottamusta. Elmeri päätti suostua.
He panivat asian hautumaan siihen asti, kun Järvelän päivä koittaisi. Heidän suhteensa lähenivät. He uskoutuivat toisilleen ja olivat kuin veljiä. Tulevaisuus näytti heistä jo ruusunhohtoiselta ja varmalta. Sitä varten he tekivät valmiita suunnitelmia. Niistä ei kuitenkaan annettu muille tietoja.
Eräänä päivänä, kun Alma kertoi postinhakumatkallaan tavanneensa suomalaissyntyisen pankkivirkailijan, keksi Mäkinen idean. Hän kiirehti heti Järvelän luo. He kuiskuttelivat hetken keskenään, nauroivat ja vilkuilivat salaperäisen näköisenä ympärilleen. Yhtä salaperäisesti he katosivat iltapäiväksi. Viikkoa myöhemmin peruutti kuljetusliikkeen auto Mäkisen oven eteen. Toisten hämmästykseksi siitä siirrettiin kolme suurta harmaaksi maalattua laatikkoa Mäkiselle. Elmeri hymyili tyytyväisenä. Hän seurasi tarkoin laatikoiden kuljetusta sisälle. Alma ei virkkanut mitään. Hänen pyöreillä kasvoillaan oli mitäänsanomaton ilme, ne kiilsivät ja Alma pyöritteli varoen kielellään hammasproteesiaan.
Kun miehet lähtivät, sulki Mäkinen oven. Hän käveli merkitun laatikon luo, heilautti sitä ja alkoi aukoa vapisevin käsin sen kantta. Hän oli jo huomannut, ettei tullissa sitä oltu aukaistu. Se oli hyvä merkki.
Vihdoin seisoi uusi radio mustanpuhuvalla lattialla omilla jaloillaan. Sen kiiltävä pähkinäpuupinta peilasi surkeaa ympäristöä. Se aivan kuin häpesi ylellisyyttään, tai suri kehyksiä joihon oli joutunut. Elmeri aukaisi sen kannen. Hetken katseltuaan hän alkoi purkaa sieltä paperikääröjä, niissä oli magnetofonin nauhoja. Erään hän sentään jätti käsiinsä, tutki sitä ja asetti sen sitten paikalleen. Vihkosta hän näki, mitä ohjelmaa sille oli Suomessa ajettu. Sitten hän kytki radion verkkoon ja hetken kuluttua kuului toisten hämmästykseksi:
– . . .Linna Olavin.
Mäkinen nyökytteli päätään. Hän hymyili tyytyväisenä, sillä pihassa seisoivat Laitinen ja Laine hämmästyneinä. Mutta kun nämä kysyivät, kuinka hän oli saanut tavaransa Melbournen satamasta luokseen, hän nosti rintaansa ja naurahti:
– Heheheee. minä keksin idean. Toiset saavat luvan tehdä samoin.
Järvelä tuli takin liepeet lepattaen paikalle. Hän oikoi solmiotaan, jota ei hetkeksikään jättänyt pois ja Elmerin sanat kuullessaan hän lisäsi omasta puolestaan:
– Niin ain. Valkoinen mies ei hellitä.
Hän hymyili salaperäisesti, iski silmää Mäkiselle ja lähti tämän jäljessä sisälle.

V
Oli sunnuntai. Tummat pilvet verhosivat taivaan. Päivä oli muuttunut yhtäkkiä hämäräksi ja luonto vaikeni. Se odotti ja valmistautui. Mihin? Yhtäkkiä kumahti ukkonen ja taivaalla välähti kirkas salama. Parakkien ovet olivat auki, niistä seurasivat suomalaiset vakavin kasvoin ensimmäistä Australiassa oleskelunsa aikana nousevaa rajuilmaa. Tuulen henkäystäkään ei vielä tuntunut. Lehdet olivat puissa hiljaa, eivät edes värähtäneet. Äänettöminä purjehtivat pilvet vinhaa vauhtia yli taivaan. Ukkosen jyrähtelyt tuntuivat vielä kaukaisilta. Minuutti toisensa jälkeen kului. Kesti lähes puoli tuntia ennen kuin ensimmäinen tuulenpuuska humahti yli.
Yhtäkkiä räjähti, kuin maailma olisi revennyt ja välittömästi leimahti taivas valkoiseksi salamista. Sitten 1ähestyi trooppinen raskas sade humisten ja ryskyen. Sen edellä etenevä tuuli taivutti puita, riisti niistä oksia ja lennätteli irtonaista hiekkaa pölynä. Yhtäkkiä lähestyi sade. Se tuli jyrkkänä seinänä ja iski kaikella voimallaan luonnon kimppuun. Mittaamattomat vesimassat putosivat pilvistä. Ne valuivat mäen päältä, muodostivat rinnettä alas syöksyessään puroja. Niitä virtasi parakkien alitse ja sivusta. Ne veivät tuulen irrottamat ja lennättämät oksat kaiken muun irrallisen mukana alas laaksoon.
Yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, meni rajuilma ohi. Tuskin siitä ehti kulua tuntiakaan, kun ensimmäiset auringon säteet jo tunkeutuivat pilvien välistä. Sadepisarat kimaltelivat puiden lehdillä ja purot alkoivat kuivua.
Laitinen työnsi oven auki. Sisällä oli liian hämärää. Mäkisen puolella soi Muistoja Pohjolasta marssi. Aikoessaan ulos hän oli törmätä ovella Petersoniin. Tämä oli huomaamatta päässyt siihen ja selvittyään hämmingistään hän sanoi terävästi:
– Hyvää päivää!
Sitten hän vilkaisi sisälle, räpytteli silmiään ja jatkoi:
– Heti Vainion asunnon eteen. Johtaja haluaa puhutella.
Peterson kiirehti enempää selittämättä eteenpäin. Mäkisen puolella taukosivat äänet. Laitinen kurkisti toiseen huoneeseen. Ellen oli siellä lukemassa. Hän huudahti tekemästään oviaukosta tälle.
Sitten työntyi Mäkisen pää seinäpahvin rakoon, kun hän katsoi, joko naapurit olivat lähdössä. Ensin hän kuitenkin kysyi:
– Kävikö Peterson teillä?
– Kävi.
– Kai me sitten mennään.
Paikalla, jossa heidän oli tapana kokoontua, seisoi johtaja. Hän tuijotti kiiltäviä kengän kärkiä ja hypisteli hermostuneena käsiään selkänsä takana. Hänen pitkä kapea olemuksensa oli painunut kumaraan ja suuri kyömynenä loi kapeille päivettyneille kasvoille varjon. Se varjosti niistä toisen puolen, saaden hänen kasvonsa näyttämään ihmeellisen teräväpiirteisiltä. Hänen tuuhea harmaa tukkansa pysyi ilman öljyä järjestyksessä. Hän oli evp. eversti Australian kuninkaallisesta armeijasta. Hänen olemuksensa oli kuin todistus siitä, kuinka kaikki tässä maailmassa on katoavaista.
Aivan etummaisten joukossa seisoi Räsänen vaimonsa kanssa. Hanna kurkottautui Laineen vaimon puoleen ja kuiskasi tämän korvaan:
– Tuo on se johtaja Home.
Hän vaikeni, sillä Peterson palasi kierrokseltaan. Tämä asettautui johtajan vasemmalle puolelle. Hän otti asennon, vilkaisi salaa johtajaa ikään kuin mallia katsoen ja asetti kätensä samalla tapaa selkänsä taakse. Sitten hän jäi odottamaan.
Johtaja seisoi äänettömänä entisessä asennossaan. Kaikki muutkin olivat hiljaa. He odottivat. Tätä johtaja halusikin. Näin hän loi määrätynlaisen tunnelman. Jokaisella puheella piti olla psykologinen perusta. Puhujan täytyi tietää, kuinka hän vaikuttaa ihmisiin. Sen ratkaisi usein kuulijakunnan henkinen taso. Hän oli pitänyt monet puheet elämänsä varrella ja tiesi tämän. Tosin tästä oli usein syntynyt hänen asetovereidensa kesken väittelyä, mutta hänen todistettuaan asian he olivat myöntäneet, että asia piti paikkansa. Kuulijat täytyi virittää haluamalleen tasolle. Hän osasi tämän taidon. Siitä ei ollut epäilystäkään. Vihdoin hän kohotti katseensa taivaalle. Hetkeä myöhemmin hän puhui kuiskaten aivan kuin keskustelisi enkeleiden, tai muiden näkymättömien kanssa.
Mutta Peterson oli oppinut tuntemaan esimiehensä. Hän ei tästä yllättynyt, vaan tyynesti kallisti korvansa tämän puoleen, kuullakseen jokaisen sanan. Omasta päästään hän ei koko puhetta uskaltanut suomeksi pitää. Tosin muutama hyvin valittu sana höysteeksi oli paikallaan, mutta asian ydin täytyi pitää muuttumattomana.
Viimeisen sanan lausuttuaan painoi johtaja katseensa jälleen kengän kärkiin. Myös Räsänen, joka takkaan seurasi johtajan liikkeitä, painoi vaistomaisesti päänsä kumaraan. Hän jo uskoi, ettei heidän edessään ollutkaan johtaja vaan saarnamies. Kaikki hänen mielestään viittasi siihen ja viimeinen pään painuminen varmisti vain hänen olettamustaan, mutta kuullessaan Petersonin rykäisyn, hän kohotti katseensa. Sitten hän loi sivusilmäyksen ympärilleen. Asia oli varma. Nyt häntä hävetti. Se unohtui kuitenkin, kun Peterson nykäisi uudestaan:
– Öhöm.
Vielä kerran Peterson vilkaisi, olivatko kaikki mukana. Sitten hän aloitti epävarmasti:
– Niin tuota. Johtaja haluaa varottaa suomalaislapsia ilkivallan teosta. Hänelle on rautatieasemalta ilmoitettu, että kiskoille on aseteltu kiviä ja niitä on vaseliinilla rasvattu. Tosin ei ilkivallan tekijöitä ole tunnistettu, eikä johtaja usko sitä suomalaisten tekemäksi, mutta hän katsoo tämän varoituksen seerumin arvoiseksi. Johtaja haluaa teidän tietävän, että hän pitää erikoisesti suomalaisista. Hän haluaa auttaa teitä kaikin mahdollisin keinoin vaikeuksissanne. Häntä vain hävettää, kun olette joutuneet asumaan näin kauan asunnoiksi kelpaamattomissa parakeissa. Tämä on kasvatuksen kannalta kuitenkin ollut välttämätöntä. Hän lupaa korjata tämän asian viikon sisällä ja samassa ajassa hän järjestää jokaisen miehen työhön. Huomisaamuna voi pari miestä ilmoittautua leirin palvelukseen. Siis aamulla kello seitsemän minun toimistossani. On teidän asianne ketkä ilmoittautuvat... Palaveri on päättynyt. Thank you.
Kun Peterson lausui kiitoksen, pyörähti johtaja kannoillaan ja maahan luoduin katsein lähti astumaan kohti keskustaa. Peterson kiirehti hänen peräänsä. Saavutettuaan johtajan hän saksasi askeleensa samaan tahtiin, asetti kätensä selän taakse ja painoi päänsä kumaraan. Näin he ehtivät kulkea lähes sata metriä ennen kuin suomalaisiin tuli eloa.
Räsänen selvisi ensimmäisenä. Hänen kasvoilleen levisi hymy, hän vilkaisi ympärilleen ja naurahti:
– Mitteehä tuollakii tuarituksella piti aikaa soaha? Ei niin mittää. Puhu korreita sanoja voan, jotta tippa pyäri silmässä ku hyrrä ja indressi kohos kaks piiruu ylemmäks. Voan kun se eppäilyksen oka rehottaa ja piru riivoo, niin ei kaikkee sovi tovesta ottoo, mitä Peterson laupeuvessaa tarjovaa.
Hanna nyökytteli totisena päätään. Hän astui askeleen lähemmäksi miestään ja vastasi tälle:
– Ei passoo... ei. Mää tiijä, mitä Home meille hoastel, kun sannookaa ei kuultunna. Niin puhu hiljoo ja taivaalle kahtel ku oies raukka.
Hanna katsoi pää kallellaan taivaalle. Räsänen vilkaisi tätä ja naurahti hämillään.
– Mitähä sinnäi oisit ymmärtänä, vaikka oisit kuullunna kaiken?

VI
Seuraavana aamuna työntyi Mäkisen pää seinäpahvin raosta Laitisen puolelle. Hän katseli hetken hämärää huonetta. Ketään ei näkynyt, mutta toiselta puolelta kuului kahistelua. Sitten tuli Laitinen kyyryssä tekemästään ovesta. Tämän hämmästyessä Elmeri tervehti ja hymyillen vain totesi:
– Sinä et ole mennyt.
Sitten hän vetäytyi omalle puolelleen.
Laitinen naurahti. Oli siinäkin tervehdys. Kummaa uteliaisuutta. Ihmeellistä kerrakseen. Hän astui ulos. Ellen oli ruuan haussa ja pojat vielä nukkuivat.
Ihmeellistä oli myös luonto. Edellisen päivän sateesta oli jäljellä enää veden huuhtelemat syvät vaot maassa. Piha oli puhdas kuin luudan jäljiltä. Aurinko paistoi jo korkealta ja aamuilma tuoksui raikkaalta. Hän kävi pesulalla tapaamatta ketään tuttuja. Ja palatessaan asuntoonsa oli Ellen jo tuonut sinne ruuan. Naisten kesken oli myös keskusteltu siitä, kuka mahdollisesti olisi lähtenyt leirin työhän. Kukaan ei siitä ollut tiennyt mitään. Laitinen ihmetteli vain, miksi se heitä niin kiinnosti.
Aamiaisen jälkeen kiirehti Laitinen liinavaatenyytti kainalossa varastolle. Ne oli vaihdettava kerran viikossa puhtaisiin. Samalle asialle tulivat myös Räsänen, Vainio ja Mäkinen. He juoksivat ehtiäkseen jonon etupäähän Laitisen perään. Vainio naureskeli asettuessaan Laitisen taakse portaille:
– Näin se pyykin pesu täällä käy. Akat pääsevät helpolla. Ei tarvis pestä kuin omat pitovaatteet ja niissäkin helpottaa pian, kun sortsiaika tulee.
Lämmintä oli nytkin, mutta Petersonin lisäksi vain muutama aikaisemmin maahan tulleista kulki shortseissa. Toiset ujostelivat vielä käyttää niitä, vaikka laivamatkalla oli niihin totuteltu.
Kahdeksalta aukaisi varastomies oven. Vei vain hetken, kun vaihdot oli suoritettu. Sitten palattiin asunnolle. Yhä jahkailtiin, kuka mahdollisesti olisi joukosta poissa, mutta tämä selvisi vasta työasiamiehen luo mentäessä.
He oikaisivat kentän poikki. Laitinen, Vainio ja Räsänen etujoukkona. Laine maleksi yksinään ja Sunelius lyöttäytyi Mäkisen ja Järvelän mukaan. Lundbergin poissaolo huomattiin ensin. Tämän vaimo kiirehti kuitenkin miesten perään. Hän ei tiennyt mitä tehdä ja siksi kysyi kimittäen Mäkiseltä:
– Voi herranen aika. Ukko lähti tänä aamuna työhön ja käski toimittaa tämän lapun työasiamiehelle. Etkö sinä veisi tätä?
Mäkinen katseli puiden välistä siintävää sinistä taivasta. Autereinen ilma oli savun kyllästämää. Alempana rinteellä talonmiehet kulottivat ylivuotista heinikkoa. Sieltä pöllähteli lisää kitkerän tuntuista savua. Se ärsytti häntä. Hän mutruili vielä hetken ennen kuin kysyi:
– Mihin töihin se meni?
– Massariksi. Karhula sen hommasi. Eilen oli sanonut, että tänä aamuna on oltava työssä. Ukko kävi sen kotona eilen.
– Vai kävi?
Mäkinen otti täytetyn lapun. Lundbergin rouva palasi takaisin ja miehet jatkoivat matkaa kentälle, jonka toisella puolella odotti jo työasiamies. Elmeriä suututti se, että Lundberg oli työssä. Mokomakin linkkukoipi. Hän ei tätä olisi koskaan uskonut… ei. Tämä tieto yllätti hänet. Hän ei siitä kuitenkaan puhunut. Itsekseen vain tyytymättömänä murahti:
– Saatanan köllikkä!
Järvelä kenties olisi siitä puhunutkin, mutta nähdessään kentän toisen pään saavuttaneiden miesten puhelevan puiston reunalla haravan varteen nojailevan miehen kanssa hän unohti koko Lundbergin. Häntä kiinnosti vain haravamies. Kuka tämä oli? Hänen täytyi olla suomalainen, koska miehet häntä puhuttelivat. Lähemmäksi päästyään hän tunsi Toropaisen ja hämmästyi. Mäkinenkin hämmästyi. He ehtivät parahiksi kuulemaan, kun Toropainen sanoi Laitiselle:
– Minun ei käynyt odottaminen. Meikäläisen on otettava vastaan kaikki, mitä tarjotaan, kun on viisi lastakin.
Viisi lasta. Mäkinen hymähti. Suneliuksella oli seitsemän, eikä hän törmäillyt jokaisen tarjouksen perässä. Onko kenenkään pakko kulkea niskat nöyränä ja polvet koukussa niiden edessä, joilla oli valtaa. Ei helvetti. Elmeri sylkäisi halveksien ja sanaakaan sanomatta lähti toisten edellä matkaansa jatkamaan.
Vanha hymyilevä mies otti heidät vastaan. Hän ojensi uuden lapun ja sanoi:
– Come back next monday.
Asia oli sitä myöten selvä. Ei auttanut muu, kuin palata takaisin. He kulkivat teatteriparakin editse keskustaan johtavaa öljysoratietä. Vasemmalle puolelle jäi leirin hyvin hoidettu puistoalue. Leirin läpi johtavan tien risteyksessä oli lyhyeksi leikattu nurmialue. Sen keskeltä kohosi lipputanko, jota ympäröi laaja kukkaistutus.

104

Tankoon oli vedetty sinipohjainen Australian lippu, jonka tähtikuvio jäi lipun laskoksien varjoon. Se riippui velttona aivan kuin surren näiden miesten kovaa onnea. Tuulen henkäystäkään ei tuntunut. Ilma alkoi käydä jo kuumaksi. He olivat matkalla hallintotoimiston päässä sijaitsevaan sosiaalitoimistoon. Nostettuaan sieltä työttömyysrahansa, he palasivat takaisin entiseen ympäristöön. Mäkinen oli kuitenkin keksinyt taas idean. Hän kuiskasi Järvelälle. Tämä punehtui ensin, sitten hänen pyöreille kasvoilleen kohosi salaperäinen hymy.
Jälleen kävi niin, että Mäkinen ja Järvelä katosivat kenenkään huomaamatta leiriltä. He menivät Mount Isan konttoriin. Mäkinen luotti kykyihinsä, eikä hyväksynyt tulkkia. Kävi kuitenkin niin, että palatessaan toimistosta kadulle ei kumpikaan heistä tiennyt, mitä sillä oli sanottu. Mäkinen masentui tästä, mutta Järvelä lohdutteli:
– Ei hellitetä, Eki. Valkoinen ainakaan ei hellitä. Se kuuluu mustille.
Kuului se kenelle hyvänsä, mutta Mäkinen päätti hakea lohdutusta. He poikkesivat baariin, tapasivat siellä erään suomalaisen ja tämä sytytti heissä uudet toiveet. Sokeriruo´on hakkuukausi oli alkamassa. Siellä ei tarvittaisi kielitaitoa, mutta sieltä oli mahdollista saada rahaa, kun hyvin sattuisi. Kun hyvin sattui...niin? Tästä Mäkinen innostui, varsinkin kun Järvelä sitä sopivasti hänelle höysti. Järvelällä oli kuitenkin omat ajatukset. Sitä kautta kenties pääsisi Mount Isaan. Tästä hän ei kuitenkaan virkkanut Mäkiselle, hymyili vain ja Mäkinen hymyili. He päättivät yhteistoimin tavata Karhulan. Kenties huomenissa jo tämä tuli British Empire hotel- lille. Heidän oli parasta mennä heti aamusta sinne.

=============================================================
Australian vangit sarja jatkuu kun materiaalia saadaan skannattua ja oikoluettua lisää.